Ensimmäiseksi pakko sanoa, että oon fiiliksissä Tapparan mestaruudesta!!!
Ekaa kertaa varmaan ikinä keskityin viimeseen erään ihan kunnolla ja katsomalla katsoin koko erän. Saakeli kun oli pulssi jotain satamiljoonaa aina välillä. Mutta sieltä se voitto näppärästi tuli ja lauantaina (29.4) torilla tavataan!
Toinen asia, mistä halusin puhua, mikä tän päivän kuluessa iski taas mieleen.
Miksi äitiys on näin ihanaa ja samalla näin kamalaa? Mä rakastan tota lasta todella paljon ja tykkään, kun se on tossa ja rakastaa ehdoitta takas. Mut sitten tää hoitoonlaitto ja oma-aika. Se meinaa olla kortilla, vaikka sitä on kivasti ollutkin. Tänään olisin halunnut mennä katsomaan Tapparan pelin baariin muutaman tyypin kanssa, no arvatkaas löytyikö Leolle mistään ketään joka sitä olisi katsonut? Ei. No, olin ihan fine tän asian kanssa ja iloisesti koko päivä ja ilta meni, kunnes Leo meni nukkumaan. Sitten taas iski se ajatusten ryöppy ja "katellisuus" tuonne pääkoppaan. Tuli pieni itku, kun sitä jäi yksin kotiin muiden tuttujen juhliessa torilla. Tottakai tiedän, että itse olen valintani tehnyt ja Leon pitäny silti se oman ajan puute, varsinkin tälläisissä tilanteissa, tuntuu pahalta. Mulla on hyvä fiilis siitä, että sain tämän tärkeän hetken kokea Leon kanssa, joka myös osasi ottaa ilon irti siitä. Mulla on huono fiilis siitä, että olisin halunnut päästä juhlimaan voittoa heti torille muiden kanssa, koska en ole minkään voiton jälkeen sinne päässyt ja tuntuu etten koskaan tule pääsemään. Tottakai en tätä voi tietää, mutta siltä musta juuri nyt tuntuu.
En häpeä kertoa näitä äitiyden negatiivisiä asioita, koska ne kuuluvat pakettiin, tiedän sen. Mä niin nautin välillä siitä, kun ei tarvi kenellekkään kertoa, että nyt menee vessaan ja nyt tekemään ruokaa. Vaan saa itse, rauhassa tehdä. Voin lähteä vaikka keskellä yötä kävelylle jos siltä tuntuu, nyt en voi.
Lapsi tuo paljon paljon iloa, mutta myös vie niitä pieniä asoita, joita elämässä kaipaan. Toki saan olla onnellinen siitä, että minulla on mahtavat tukijoukot ja erittäin paljon rakastavia ihmisiä, sekä mulle, että Leolle ympärillä. Silti, tunnen aika ajoin itseni yksinäiseksi. Välillä kodin ulkopuolinen kontakti (livenä, ei netissä) on vain kaupantädit moneen viikkoon. Se tuntuu pahalta. Kaipaisin niin paljon ihmisiä ympärilleni, mutta olen huomannut, etten vain ole sellainen persoona, jolla olisi monen monta ystävää/kaveria/tuttua. Saatika sellaisia, jotka edes joskus kävisivät kahvilla...
Kiitos ja Anteeksi, tuli parempi mieli, kun sai vähän vuodattaa ajatuksiaan johonkin.
