Edge of our dreams.

Olin tänään (taino eilen osittan) Recklessien keikalla. Se piristi, sen aikaa kun keikka kesti. En tiedä, nää viimeset kolme päivää on ollut erityisen rankkoja erinäisistä syistä. Keskiviikkoaamuna tapahtui asioita, samaten torstaiaamuna. Jos keskiviikko oli ahistava niin torstai oli vielä ahistavampi. Ei siitä sen enempää, en kauheesti näistä täällä halua puhua, mutta pakko se vähän on purkaa. Toivon vain että en menetä kahta ihmistä tässä nyt kerralla, koska niin. Toisen taisin menettää jo, toisesta en tiedä, se on mulle ihan helvetin tärkee ja toivon että saatais vaan asiat kuntoon. Tää on vaikeeta, mutta ehkä se tästä, jos vaan pystyis puhumaan asi(oi)sta, haluisin oikeesti ymmärtää erästä ihmistä, mutta niih.
 Mutta kerrottakoon vähän jostain hyvästä, eli siis keikasta.

Olin taas pitkästä aikaa Rakkausbändin keikalla, Reckless Love. Keikkafiilistä ei ollut ennen keikkaa, mutta eihän sitä voinut olla hymyilemättä siinä vaiheessa, kun jätkät astu lavalle. Ne vaan osaa piristää.
Oltiin eturivissä, tottakai. Taino, minä istuin lavanreunassa sillai kulmassa koko keikan, ihan hyvä, koska keikan jälkeen oli fiilis, että jos en olis istunut niin olisin mitä luultavammin pyörtynyt.
Keikka oli kokonaisuudessaan aivan mahtava! Edge of our dreams ja Runaway Love, kun soitettiin, herkistyin. Itketti molempien biisien kohdalla, varsinkin jälkimmäisen. Pepellä oli myötätuntonen katse, ja osas se siinäkin vaiheessa piristää. Tokavikan biisin kohalla pepe tuli kivasti kyykkyyn ja siinä virnisteli jotain ja kysy multa "eihän enää itketä" siinä sitten hymyilin ja naurahin, että ei. Ei tollasen hullun kitaristin ilmeilyn jälkeen voi kun olla hyvin ilonen. Mulla oli mitä parhainta seuraa, kiitos ihmiset! Kiitos Reckless Love, kyllä ne osaa ollu vaan aina yhtä loistavia.
Mulla ei mennyt ääni keikalla, josta oon erittäin ylpee. Jes.