maanantai 21. toukokuuta 2018

Mestaruutta ja taas niitä turhia ajatuksia.

Heippa taasen. Tää blogi on jääny tosi vähäselle päivittelylle, niinku tosin mun tubekanavakin. Ei ole muka aikaa, vaikka mulla ei muuta melkein olekkaan kuin aikaa. 
Nyt tässä valvoessa kipeän lapsen unta ajattelin rustailla tänne taas jotain tosi turhaa. 
ilmoituksena, yksi yhteistyöpostaus on tulossa jossain välissä, kun jaksan editoida videon ja kirjottaa sen postauksen kuvineen puhtaaksi. 
Yleensä, kun alan kirjottaan tänne mitä tahansa, niin tekstiä tulee automaattisesti, sen kummenpia ajattelematta, nyt kuitenkin joudun välillä pysähtymään ja miettimään, mitä tänne kirjotan. Ei lähe. 

Aloitetaan siis kertomus (taino en tiedä voiko tätä kertomukseksi laskea, jokatapauksessa) minun viikonlopusta, joka oli mitä mainioin. 
Viikonloppuna oli siis Mauno Peppone Extended- näytelmän kaksi viimeistä näytöstä. Perjantaina ja Lauantaina, olin molemmissa kappas vaan. Meillä on ihan mahtavan upea faniporukka, jonka kanssa on todella ilo ollut kulkea tämä polku ja olla mukana kaikissa hullutuksissa. Sovimme, ettemme lopeta ehkä hullutuksia, tai toistemme näkemisiä tähän, sillä jäähän Jari Ahola, vaikkei Maunona, niin omana itsenään esittämään muita, varmasti erittäin upeita rooleja työvikseen. 

En muista miksi alunperin tykästyin Maunon rooliin, siinä oli vain sitä jotain. Ujo poika, jolla oli suuret unelmat. Maunon kautta sai itsekkin toivoa ja uskoa niihin omiin unelmiin. Kannattaa uskoa unelmiinsa ja tehdä niiden eteen asioita. Tää näytelmä on samalla iloa, hyvää musiikkia, surua ja kaikkea siltä väliltä. Oon ikionnellinen, että mummi ja vaari vei mut silloin joskus katsomaan alkuperäistä vuonna 85 näytelmää. Ilman sitä en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä. Kaikki versiot tuosta näytelmästä olen nähnyt moneen kertaan, samaten maunot. Kertoja en ole laskenut, mutta erittäin monta niitä on. 
Jari sai meiltä pokaalin, koska onhan tämä nyt eräänlainen mestaruus ja tahdoimme muistaa häntä jollain tapaa. 

Perjantaina tapasimme esityksen jälkeen Jarin ja juttelimme hänen kanssa hetken, annoimme silloin hänelle kunniakirjan ja viinipulloja. Vakuutimme, ettemme tee mitään enään lauantaina. Mutta kuinkas kävikään, pokaalin ojensi päänaisemme, Katja lavalla lauantaina. Olihan se ilo. 

Saimme myäs meidän kaikkien yllätykseksi kultamitalit Katjalta. Niin upeaa ja valtavan ihana muisto tästä kaikesta. 

Ja koska mestaruuteen kuuluu se, että Torilla tavataan. Niin mitäs muutakaan me tehtiin, kun suunnattiin näytelmän jälkeen torille. Ja koska Tampereella ollaan, niin hyvin oleellisena osana mestaruuden juhlintaa kuuluu pulahdus suihkulähteessä. Joten pakkohan se oli. 
Kylmää se vesi kylläkin oli. 

Tässä muita tunnelmia: 



Mahtavaa, kiitos ihanat. Kiitos Jari Ahola. Kiitos Tampereen työväen teatteri.



Tämän ylläolevan kuvan saattelemana pääsemme tähän mun omaan pohdintanurkkaan, joka tulee taas olemaan täynnä ajatuksia, joissa ei luultavasti ole päätä eikä häntää. Ja jotka tulevat olemaan erityisen sekavia, jälleen kerran. 

Oon yrittänyt miettiä omaa koulutustani, tai lähinnä sen puuttumista. En tiedä miksi haluan isona, vaikka pitäisi jo olla se miksi haluan, tai ainakin tietää mikä minusta tulee. Tahtoisin näyttelijäksi, mutta sen opiskeluun tarvitsee olla käytynä ensin koulutus tai maksaa paljon rahaa. Mulla ei ole kumpaakaan, joten se haave on haudattuna ajan x. 
Suoritin työturvallisuuskortin, työllisyyden edistämiseksi. Oli helppo. Toisaalta taihtoisin kokeilla työskentelyä rakennusalalla, mutta en tiedä sitten olisinko sinne kovin sovelias. Moni sanoo, että ujouteni haittaisi monessa työpaikassa, mutta siinä onkin se, että jos olen työroolissa, osaan työntää sen ujouden syrjään ja uskallan jopa puhua ihmisille. Joten en usko ainakaan sen haittaavan työnsaantimahdollisuuksiani, ehkä.
Ehkä mä jotain tässä kesän aikana keksin, ehkä ja toivottavasti.

Mitä tulee muihin ihmissuhteisiin, ne on aika samaa kuin viimeksi. En edelleenkään puhu kenellekkään päivättäin, koska en halua häiritä ihmisiä x,y,z "turhanpäiväisillä" löpinöillä. 
Joskus olen myös hieman hukassa joidenkin ihmissuhteiden kanssa, taisiis ne tuntuu hyvältä ja se minkälainen se juuri silloin on, mutta koska ajattelen liikaa niin ehkä tulevaisuus pelottaa minua jollain tavalla. Siis ei huonolla tavalla missään nimessä, vaan siksi, kun en tiedä asioista. Toisaalta olen tässä hyvin oppinut elämään ns. päivä kerrallaan, ajattelematta liikaa tulevaisuuteen. 
Välillä tahtoisi vain tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu. Tiedän, myös että olen todella huono puhumaan asioista. Mutta sen olen oppinut, että jos jokin oikeasti ja häiritsevästä vaivaa minua, niin siitä puhun sille läheiselle, ketä se koskee. Vaikka välill toisesta tuntuu etten kertoisi, se ei ole sitä. Silloin asia, mitä en ehkä kerro on sellanen minkä olen vain ylianalysoinut, enkä halua kuulostaa tyhmältä :D Okei, nyt ainakin kuulostin tyhmältä. Oon tuntenut itseni välillä myös, vähän itsenikin yllätykseksi, niin onnelliseksi, että melkein itkin, kuitenkin pidätin itkua, enkä tiedä miksi. Ehkä siksi, etten olisi osannut selittää miksi itken, koska siinä olen maailman huonoin. Aika usein ihmiset olettaa, että itketään vain sillon kun jokin asia painaa, tai on huonosti. Minä itken myös silloin, kun jokin asia on erittäin hyvin. 

Ehkä tässä oli taas tarpeeksi ajatusripulia. 
Joten heipadiudiu ja olkaa kiltisti ja hyvää kesää.