Ajattelin taas pohtia asioita hieman syvällisemmin, kun tässä eräs hieno ilta satuin miettimään asioita ja annoin ajatuksille tilaa. Lähinnä tälläkertaa pohditaan äitiyttä, vanhemmuutta, vauva-arkea, mitä tää nyt onkaan.
Jos aloitetaan vaikka siitä, että miten äitiys on muuttanut minua tai miten se on vaikuttanut muhun ihmisenä. Neuvolassa mulle sanottiin, että oon muuttunut siitä minkälainen olin raskausaikana. Olen kuulemma avoimenmpi ja jotenkin iloisempi ja rentoutuneempi. Kyllä minä itsekkin noita asioita huomaan, ehkä se raskaus oli sitä, kun jännitti alitajuntaisesti tulevaa niin ei uskaltanut olla niin rauhallisin mielin tai jotain ja varmaan sekin vaikutti, että loppuraskaudesta olin niin väsynyt, varsinkin päivisin, kun yöt kuluivat kutakuinkin valvoessa.
Äitinä oleminen ei sillai periaatteessa kauheasti eroa siitä, mitä/millainen olin ennen vauvaa/raskautta. Ja niinkuin sitä sanotaan niin se äitiys tulee ihan luonnostaan, oon sen huomannutkin. Pelkäsin että miten herään öisin kun olen niin sikeäuninen, mutta onneksi nähä ihanat hormonit hoitivat senkin asian puolestani, kyllähän sitä jo tuon pienen tuhisijan ähinään herää vaikkei ihan vieressä nukkuisikaan. Koen myös, että näin äitiyden myötä katson elämää jotenkin eri tavalla kuin ennen, en vain osaa selittää miten. Nyt mulla tommonen pieni ihminen, josta on huolehdittava. Mutta muuten, ei se rajota juurikaan mun menemisiä mm. Paitsi tottakai en voi mihinkään baareihin tms. lähteä ihan extemporee niinkuin ennen. Mutta muutenkin olen niin paljon ollut vain kotona. En myöskään koe, että lapsi rajoittaisi mm. juomistani, että sitä pitäisi vähentää, ihan sillä että muutenkin juon niin vähän ja harvoin. En osaa juoda, myönnän enkä koskaan ole jaksanut asiaa opetella.Nyt kun vauva on jo reilut 2kk, niin kyllä sitä välillä huomaa surkuttelevansa sitä ettei voi vaan lähteä johonkin (esim. iltaisin). Toisaalta en silitikään koe sitä kovinkaan negatiivisenä asiana, vaikka se välillä aina surettaakin. Yleensä sillon, kun huomaa että moni läheinen on menossa jossain ja tajuaa että itse taas istuu vain kotona. Mutta luulisin että tämän myötä osaan nauttia entistä enemmän niistä hetkistä kun saa ihan itse _ilman vauvaa_ mennä. Tuon poitsun kanssa on kuitenkin matkalle/kaupungille helppo lähteä. Kunhan olisi sitä seuraa jonka kanssa siellä olla, yksin yleensä turhauttaa, mutta tästä lisää sitten myöhemmin.
Millaista meidän vauva-arki sitten yleisesti ottaen on? Voisin periaatteessa sanoa, että Leo on ollut helppo vauva, ei ole ollut koliikkia tai maitoallergioita tai mitään. Yhdessä vaiheessa meillä huudettiin usein öisin puolestatunnista tuntiin, eikä millään meinattu nukahtaa takaisin. KApaoinnin ja omaan sänkyyn siirtämisen jälkeen (tiedä sitten oliko näillä asian kanssa tekemistä, vai oliko jokin muu syy) tämä kuitenkin poistui. Nykyään öisin herätään vain ähisemään ja syömään ja hyvä niin :)
Hyvin iloinen ja hyväntuulinen tuo on, paitsi jos väsyttää liikaa tai ei seurustella herran kanssa tarpeeksi. Onhan tämä vauva-arki tavallaan rankkaa, pitää heräillä ja kanniskella toista, osata tietää mikä milloinkin on huonosti, vaihtaa montasataa vaippaa...ym. Mutta on tämä myös erittäin palkitsevaa. Onhan se mahtava päästä seuramaan kuinka pieni ihminen kasvaa ja kehittyy.
Ainoa asia, minkä voisin sanoa äitiyden/vauva-ajan/lapsen vaikuttavan negatiivisesti. Tai mikä tässä ajassa nyt on negatiivistä, tai huonosti, miten tämän nyt muotoilisikaan. Niin on ihmissuhteet, tai paremminkin sanottuna kaverisuhteet. Ei sillä että ennen raskauttakaan olisin kavereita hirveästi nähnyt, mutta kyllä se jo raskauden aikana huomasi, etten nähnyt ketään juuri koskaan. Ja osasta huomasi suoraan että pyytäminen/näkeminen/yhteydenpito jäi kokonaan pois. Ihankun se raskaus olisi sillon vaikuttanut mihinkään. Nyt kun vauva on syntynyt olen tainnut vanhoista kavereista nähdä tasan kahta (ja ajatelkaa, tätä on kestänyt jo reilut 2kk) yhden niinsanotun uuden kaverin olen kerran nähnyt. Onneksi noita kahta olen sentään nähnyt useammin kuin kerran. Voisihan tämä olla joillekkin ihan ok. Mutta ei minulle, turhauttaa se itseä, kun tyyliin melkein aina vain istuu kotona satunnaisia asioilla/kaupassakäyntejä ja koiranulkoilutuksia mukaan laskematta. Siitä kuitenkin voin olla kiitollinen, että minulla on sukulaisia joiden kanssa tulen hyvin toimeen ja jotka auttavat tarvittaessa♥
Yksin kun ei jaksa lähteä aina hillumaan kaupungille, kun se on melkein sama kuin istuisin kotona puhelin kädessä.
Vaikka mun elämän muutamalla osa-alueella on asioita, mihin haluaisin muutosta niin voisin silti sanoa olevani tällähetkellä erittäin onnellinen. Minulla on pienirakas poitsu, hyvä tukiverkosti ja ihana ja erittäin rakas mies. Oon myös kiitollinen niistä kavereista joita näen ja jotka edes pitävät yhteyttä.
Kyllä tää tästä eteenpäin kivasti rullaa ja mistä sitä tietää jos mustakin vielä jokupäivä tulee oikein avoin ja sosiaalinen ja ihana ihminen, mutta ei silti odoteta liikoja sentään :)
btw. toi poitsu nauro ääneen ekaa kertaa, melkein herkistyin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti