"Luulin pärjääväni yksin vaan tiennyt en - Sinut tarvitsen..."

Yksinäisyys. Mitä se on? Milloin ollaan yksinäisiä?

Monesti kuulee sitä, että kun on lapsi ja mies siinä samassa asunnossa, niin ethän sä silloin voi olla yksin tai yksinäinen. Vaikka multakin pari hassua kaveria ja se mies ja lapsikin löytyy koen olevani ajoittain hyvinkin yksinäinen. Enkä syytä tästä lasta, vaikka toki ennen lapsen tulemista kavereita näki ehkä hieman enemmän, olin minä silloinkin yksinäinen.

Lähinnä se yksinäisyys on sitä, että istun tosi usein kotona vaan lapsen kanssa. Varsinkin silloin se iskee esiin kun mies on koulussa tai näkee jotain kaveriaa. Ei se lapsen seura poista sitä yksinäisyyden tunnetta, en mie sille voi puhua aikuisten juttuja, eikä se vastaa. Tai vastaa joo omalla kielellään, mutta ei juttele.
Kyllähän siitä miehestäkin löytyy seuraa ja nautinkin lähes joka hetkestä minkä saan viettää hänen kanssaan.

Oon kuullu myös sitä, että se on musta itestäni kiinni ettei oo niitä kaverieta, kun en semmosia hanki. No joku viisaampi vois sitten kertoa, mistä niitä kavereita oikein saa? Meenkö tonne kaupungille seisoon kyltin kans et ersitään kavereita? Käyn joo ton pojan kanssa vauvakerhoissa ja jopa juttelen siellä muiden äitien kanssa, mutta ei niistä sen kaverillisempia silti tule, moikataan kaupungilla kun nähdään. Onko sekin siitä kiinni, etten yritä tarpeeksi? En usko. Olen ennen tuota lasta käynyt pari kertaa yksin baarissa, ja ei sieltäkään löydy kun miehiä, jotka yrittää iskeä, joten sekään ei ole vahtiehto.
 Kaveriporukoista, esim kaverin kavereista saan joskus ystäviä/kavereita. Sekin riippuu täysin siitä millätavalla siinä porukassa ollaan. Sanotaanko mulle moi ja jos oon hiljaa niin ingoorataanko mut. En mä sillon uskalla suuta avata, kun muutenkin oon arka porukassa, varsinkin puolituntemattomassa. Olen yrittänyt, että uskaltaisin olla sosiaalisempi porukassa, siis puolituntemattomassa, mutta ei multa luonnistu vaan johonkin keskusteluun osallistuminen sillai et jos vaikka 4ihmistä puhuu jotain no vaikka ruuasta niin en mä uskalla sinne väliin heittää mitään mielipidettä. Tänkin luulen johtuvan huonoista kokemuksista, koska muistan semmosia tilanteita et oon yrittäny tliittyä johonkin keksusteluun juuri sanomalla randomilla jotain asiasta missä keskustellaan, niin sitä mun omaa keskusteluun osallistumista ei oo huomioitu. Silloin jos joku siitä porukasta tulee oma-aloitteisesti mulle puhumaan, niin vastaan tottakai. Aluksi voi olla, että vastaan ujosti tms. mutta voisin lyödä vetoa, että kun siinä hetken jos toinen jaksaa mule jutellla niin alkaa se sujumaan ja osaan rentoutua ja olla oma itseni. Ilman jännittämistä.
 

Mun viikon eräitä kohokohtia valehtelematta on ne päivät, kun nään jotain kaveria/tuttua tai kun on vauvakerho jossa nään aikuisia ihmisiä. Mä tarviin henkilökohtasesti ihan todella paljon ihmisseuraa, mutta tosi vähän mä sitä saan. Ja niin on ollut about aina. Ehkä miinustettuna eräs kesä, kun ystäväni oli täällä melkein koko kesän, se oli valehtelematta yks parhaista kesistä.
Haluaisin olla sosiaalinen, ja tahtoisin paljon kavereita. Edes tuttuja, joille voi jäädä ohikulkiessa puhumaan päivän/viikon/kuukauden kuulumisista ja yleensä vain jotain shaibaa.
Tää ehkä vähän luisui sivuraiteille tämä asia, mutta ehkei se mitään.

Yksinäisyyttäni ei myöskään poista se, jos puhun esimerkiksi facebookissa kaverille. Ei se ole millään sama asia, kuin että näkisin sen IRL. Tarvitsen niitä fyysisesti läsnä olevia ihmisiä enemmän elämääni.

Muutenkin koen tosi usein nykyään sitä, etten riitä tai että olen huonompi. Sillä on monia asioita mitä en uskalla tehdä, tai missä en uskalla tai yksinkertaisesti vain osaa tehdä aloitetta tai jatkaa asiaa. Kukaan ei minulle ole sanonut etten riittäisi, en vain tiedä miksi tunne näin. Olen aina ollut tosi huono puhumaan jos mulla on joku huonosti tai jokin painaa. Kirjoittaa taas voin, ja siihen saan purettua kaikki asiat paljon helpommin. Suhteissa tää voi tuoda haittaa asioihin, koska en osaa keskustella asiosta mitkä haittaa, enkä koskaan uskalla kysyä keltään että sopisiko jos kirjoittaisin asian paperille ja sitten keskusteltaisiin. Koska tahtoisin kuitenkin puhua asioista ihmisille joiden kanssa minua haittaa jokin asia, tai muuten häiritsee. Mulle se varmaan olisi kaikista luonnollisin juttu, koska olen muutenkin todella herkkä. Aina ollut, mutta äidiksi tulemisen myötä musta on tullut todella itkuherkkä. Iken todella helposti, välillä todella typeristäkin asioista. Enkä vain yksinkertaisesti voi sille mitään. Saatan itkeä sille jos joku sanoo pahasti, tai jos luen jonkun iloisen tai surullisen tekstin. Joskus itken vain sille kun itsestä tuntuu siltä ettei osaa jotain asiaa.
Olen harkinnut myös päiväkirjan pitämistä, tai lähinnä jotain ajatuskirjaa. mihin voisin aina pahan olon yllättäessä kirjoittaa, koska asioiden kirjoittaminen paperille oikeiasti parantaa oloa. Ja sinne saan purettua todella hyvin asiat.

Näistä asioista huolimatta olen hyvin onnellinen siihen, että minun lähellä on kokoajan vähintään kaksi erittäin rakasta henkilöä, joita en vaihtaisi mihinkään milloinkaan. Rakastan. Rakastan paljon.
Olen onnellinen myös siitä, että saan terapiaa, josta toivottavasti on apua myös näihin edellämainittuihin asioihin. Moneen asiaan liittyy osalla tapaa oma menneisyyteni. Terapiassa olo ei mielestäni ole ikinä häpeällistä, oli syy mikä tahansa.


Kiitos ja Anteeksi. Olen puhunut, UGH!