Ripulointia aivoista

Oon ollu aina semmonen ihminen, mikä tykkää olla seurassa ennemmin kun täysin yksin kotona. Oon kuitenkin viimeks ahdistunut yksin kotona olemisesta vuonna 2014, kun asuin Lahdessa. Sillon tiedostin suunnilleen mistä ahdistus johtui ja miksi se tuli aina, kun menin asuntooni (missä vietin varmaan vuodessa n 5yötä).
Nyt kuitenkin tässä ihan lähiaikoina tää sama ahdistus on tullu takas. Ja en kestä sitä, koska en tiedä mistä se johtuu ja miksi se tulee. Jos haluaisin pitää tän kurissa, niin mun pitäs olla kokoajan jonkinlaisessa (aikuisessa) ihmiskontaktissa, koska sillon saan muuta ajateltavaa kun sen yksinolon.
Oon aina ollut myös sellanen ihminen, joka ajattelee tosi paljon ja liikaa. Sit kun siihen lisätään yksinolo ja siihen liittyvä ahdistus niin ei tää kivaa ole. Mutta kai siihen pitäisi yrittää tottua, koska ei sitä vaan voi olla 24/7 jonkun kanssa. Joo, on tuo lapsi tuossa mutta se ei poista sitä mun ahdistusta muutakun sillä että hänen hereillä ollessa pyrin peittämään (mm itkun). Välillä sitten taas nautin yksinolosta. Ja tosiaan pieninä määrinä.

En tiedä vaikuttaako tähän kaikkeen ahdistukseen se, että oon jokaisessa suhteessa tosi nopeella aikataululla ollu tosi tiiviisti (mm asunu yhessä lähes heti) ja nyt oon ensimmäistä kertaa kaukosuhteessa. Ja tää on hankalaa. Vaikkakin oon siitä satavarma, että meidän suhde ei olis näin vahva ja hyvä jos me ei oltas kaukosuhteessa oltu. Alku tässä oli todella helppoa. Mutta nyt suhteen syvetessä (kai toi on oikea ilmaisu) mun ahdistus ja ikävä vaan kasvaa. Enkä tiedä edes, että miksi. En kuitenkaan missään välissä ole edes miettinyt eroa tämän vaikeuden takia sillä olen sitämieltä, että tämä kaikki on todellakin sen arvosta, että mie välillä itken joka ilta viikon verran.

Mulla on myös tosi vahva menettämisen pelko, joten uskon sen myös omalla tavallaan boostaavan tuota ahdistusta yksinollessa. Tiedän kuitenkin, ettei se tuosta voi täysin johtua, koska mulla ei oo tällähetkellä mitään vaaraa siitä että menettäisin ketään läheistä.

Mie oon onneks siinä suhteessa onnellinen, että vaikka välimatkaa onkin. Mulla on silti rinnallani mitä ihanin ja parhain ihminen. Joka kuuntelee minua kun tarvitsen ja muistaa kysyä miten miulla menee. Ja tykee ja piristää. En ole näin laajasti kyllä tästä hänellekään puhunut koska en ole halunnut huolestuttaa. Koska kuitenkin vaikka ahdistus on kova, mie pärjään sen kanssa.

Taas pitkästä aikaa tällästä sekavaa ajatusripulia. Mutta tuntui siltä, että nyt avautuminen tänne saattoi auttaa, edes hieman.