"Sun silmät kertoi sen, näin niissä totuuden"

Asia, josta en ikinä uskonut puhuvani blogissa tai muutenkaan julkisesti. Nimittäin ajattelin nyt vähän rupatella teille aiheesta, Antti Tuisku.
Ajattelin kuitenkin tehdä asiasta erillisen postauksen, sillä ehkä uskallan jo olla asiaa häpeämättä. Aihe tuli lähinnä siksi mieleen, kun katsoin juuri Vain Elämää jossa oli kyseisen jäbän päivä.

Mä aloin kuunteleen sitä heti idolsin jälkeen, kaks ekaa levyä omistan, niiden pitäs ehkä vieläkin olla tallella, en oo täysin varma. Ainakin siis kaksi ekaa levyä olen omistanut. Minun jouluni - levyä en enään ostanut, mutta siitä tykkään myös.
Kun Tuisku julkaisi samaan aikaan kaksi levyä (Ney York ja Rovaniemi) voin rehellisesti sanoa, etten ole niitä levyjä koskaan kuunnellut. Se tyyli ei vain itseen iske ollenkaan. Siitä lähti tämä kieltäminen ja Tuiskun "vihaaminen". Enään Tuisku ei ollutkaan hyvä, eikä sitä voinut kuunnella. vuonna 2013 löysin Tuiskun taas uudestaan ja silloin julkaistulla levyllä taas oli niitä hyviä biisejä.
En nykyäänkään voi sanovani fanottavani Antti Tuiskua, enkä todellakaan ylistä hänen jokaista teostaan. Mutta sen sanon, että on tämä mies tehnyt paljon hyviä biisejä. Niitä on kuunneltu niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Monesti jos olen surullinen, alakuloinen tai muuten vain menee huonosti niin Tuiskun biisit on niitä mitä yleensä minulla soi. Musiikki auttaa paljon kokoamaan ajatuksia ja miettimään asioita. Olen mennyt monesti johonkin pellon reunaan itkemään ja kuuntelemaan musiikkia, juurikin tyyliin jotain yksinäinen ja tyhjä huone biisejä.
Mulle näissäkin biiseissä merkitsee todella paljon ne sanat. Niin monen biisin sanoihin oon voinu tän n.12vuoden aikana samaistua. (Herranjestas joko se on noin kauan ollut "olemassa").
Mä oon kerran tainnu nähdä Tuiskun livenä, ihan alkuaikoina Valkeakosken liikuntahallissa. En mä siitä keikasta juuri mitään muista, mut taisin tykätä vielä silloin. Olisi kyllä mukava nähdä millaista meno on nykyään.

Yläasteen aikana, varsinkin sillon Vieraat kasvot oli todella kovassa kuuntelussa.

 Vieraat kasvot nään
Ne ei oo kenenkään
Mut mielikuva tää
Tatuoituna selkään jää
Taas lehdet kirjoittaa
Mut esille nostaa
Laittaa kansiin kehyksin
Mut silti oon yksin
Kun kuori vaan kiinnostaa

Jos oli sydänsuruja, niin todella moni biisi sopi siihenkin oikein täydellisesti.  Eräänä kesänä  Jää Tai  mee kappale oli tosi kovassa kuuntelussa myös. 

Ikinä en ole pelännyt mitään
pelännyt niin kuin sun sanoja pelkään
mutten mä voin sinun sydäntä kääntää
vaikka mä huudan rakasta, rakasta mua
vaikka mä huudan rakasta, rakasta mua
vaikka mä huudan rakasta, rakasta mua!

Moni moni muukin biisi on ollut ja on edelleen tietyissä hetkissä hyvinkin paljon läsnä. Moni biisi tuo erinäisiä, hyviä sekä pahoja, muistoja mieleen. 
Vielä neljä vuotta sitten en olis voinu myöntää kuuntelevani Antti Tuiskua, edes satunnaisesti. Mutta oikeesti, tää jätkä tekee niin hyviä biisejä, tai lähinnä noi sanoitukset on monessa biisissä todella hyviä. Suosittelen siis lämpimästi kyllä tutustumaan. Uusimmalta levyltä löytyy myös pari sanoituksiltaan todella hyvää kappaletta. En kommentoi sekä Hei hoi paita pois.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Sillä vierelläsi on kaunista niin
Lumi hiutaleet leijuu tähdet taivaassa keinuu
Vierelläsi on kaunista niin
Ei mpimeä haittaa tää joulumme on
Niin kaunista aikaa
Vierelläsi

Sä veit mut sun kauneimpaan paikkaan
Ja päästit mut sun sydämmeen
Jäljet jätit mun elämän viivaan
Oon sun tästä ikuisuuteen

Tämä yhteinen tie
Meidät mukanaan vie
♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

"Luulin pärjääväni yksin vaan tiennyt en - Sinut tarvitsen..."

Yksinäisyys. Mitä se on? Milloin ollaan yksinäisiä?

Monesti kuulee sitä, että kun on lapsi ja mies siinä samassa asunnossa, niin ethän sä silloin voi olla yksin tai yksinäinen. Vaikka multakin pari hassua kaveria ja se mies ja lapsikin löytyy koen olevani ajoittain hyvinkin yksinäinen. Enkä syytä tästä lasta, vaikka toki ennen lapsen tulemista kavereita näki ehkä hieman enemmän, olin minä silloinkin yksinäinen.

Lähinnä se yksinäisyys on sitä, että istun tosi usein kotona vaan lapsen kanssa. Varsinkin silloin se iskee esiin kun mies on koulussa tai näkee jotain kaveriaa. Ei se lapsen seura poista sitä yksinäisyyden tunnetta, en mie sille voi puhua aikuisten juttuja, eikä se vastaa. Tai vastaa joo omalla kielellään, mutta ei juttele.
Kyllähän siitä miehestäkin löytyy seuraa ja nautinkin lähes joka hetkestä minkä saan viettää hänen kanssaan.

Oon kuullu myös sitä, että se on musta itestäni kiinni ettei oo niitä kaverieta, kun en semmosia hanki. No joku viisaampi vois sitten kertoa, mistä niitä kavereita oikein saa? Meenkö tonne kaupungille seisoon kyltin kans et ersitään kavereita? Käyn joo ton pojan kanssa vauvakerhoissa ja jopa juttelen siellä muiden äitien kanssa, mutta ei niistä sen kaverillisempia silti tule, moikataan kaupungilla kun nähdään. Onko sekin siitä kiinni, etten yritä tarpeeksi? En usko. Olen ennen tuota lasta käynyt pari kertaa yksin baarissa, ja ei sieltäkään löydy kun miehiä, jotka yrittää iskeä, joten sekään ei ole vahtiehto.
 Kaveriporukoista, esim kaverin kavereista saan joskus ystäviä/kavereita. Sekin riippuu täysin siitä millätavalla siinä porukassa ollaan. Sanotaanko mulle moi ja jos oon hiljaa niin ingoorataanko mut. En mä sillon uskalla suuta avata, kun muutenkin oon arka porukassa, varsinkin puolituntemattomassa. Olen yrittänyt, että uskaltaisin olla sosiaalisempi porukassa, siis puolituntemattomassa, mutta ei multa luonnistu vaan johonkin keskusteluun osallistuminen sillai et jos vaikka 4ihmistä puhuu jotain no vaikka ruuasta niin en mä uskalla sinne väliin heittää mitään mielipidettä. Tänkin luulen johtuvan huonoista kokemuksista, koska muistan semmosia tilanteita et oon yrittäny tliittyä johonkin keksusteluun juuri sanomalla randomilla jotain asiasta missä keskustellaan, niin sitä mun omaa keskusteluun osallistumista ei oo huomioitu. Silloin jos joku siitä porukasta tulee oma-aloitteisesti mulle puhumaan, niin vastaan tottakai. Aluksi voi olla, että vastaan ujosti tms. mutta voisin lyödä vetoa, että kun siinä hetken jos toinen jaksaa mule jutellla niin alkaa se sujumaan ja osaan rentoutua ja olla oma itseni. Ilman jännittämistä.
 

Mun viikon eräitä kohokohtia valehtelematta on ne päivät, kun nään jotain kaveria/tuttua tai kun on vauvakerho jossa nään aikuisia ihmisiä. Mä tarviin henkilökohtasesti ihan todella paljon ihmisseuraa, mutta tosi vähän mä sitä saan. Ja niin on ollut about aina. Ehkä miinustettuna eräs kesä, kun ystäväni oli täällä melkein koko kesän, se oli valehtelematta yks parhaista kesistä.
Haluaisin olla sosiaalinen, ja tahtoisin paljon kavereita. Edes tuttuja, joille voi jäädä ohikulkiessa puhumaan päivän/viikon/kuukauden kuulumisista ja yleensä vain jotain shaibaa.
Tää ehkä vähän luisui sivuraiteille tämä asia, mutta ehkei se mitään.

Yksinäisyyttäni ei myöskään poista se, jos puhun esimerkiksi facebookissa kaverille. Ei se ole millään sama asia, kuin että näkisin sen IRL. Tarvitsen niitä fyysisesti läsnä olevia ihmisiä enemmän elämääni.

Muutenkin koen tosi usein nykyään sitä, etten riitä tai että olen huonompi. Sillä on monia asioita mitä en uskalla tehdä, tai missä en uskalla tai yksinkertaisesti vain osaa tehdä aloitetta tai jatkaa asiaa. Kukaan ei minulle ole sanonut etten riittäisi, en vain tiedä miksi tunne näin. Olen aina ollut tosi huono puhumaan jos mulla on joku huonosti tai jokin painaa. Kirjoittaa taas voin, ja siihen saan purettua kaikki asiat paljon helpommin. Suhteissa tää voi tuoda haittaa asioihin, koska en osaa keskustella asiosta mitkä haittaa, enkä koskaan uskalla kysyä keltään että sopisiko jos kirjoittaisin asian paperille ja sitten keskusteltaisiin. Koska tahtoisin kuitenkin puhua asioista ihmisille joiden kanssa minua haittaa jokin asia, tai muuten häiritsee. Mulle se varmaan olisi kaikista luonnollisin juttu, koska olen muutenkin todella herkkä. Aina ollut, mutta äidiksi tulemisen myötä musta on tullut todella itkuherkkä. Iken todella helposti, välillä todella typeristäkin asioista. Enkä vain yksinkertaisesti voi sille mitään. Saatan itkeä sille jos joku sanoo pahasti, tai jos luen jonkun iloisen tai surullisen tekstin. Joskus itken vain sille kun itsestä tuntuu siltä ettei osaa jotain asiaa.
Olen harkinnut myös päiväkirjan pitämistä, tai lähinnä jotain ajatuskirjaa. mihin voisin aina pahan olon yllättäessä kirjoittaa, koska asioiden kirjoittaminen paperille oikeiasti parantaa oloa. Ja sinne saan purettua todella hyvin asiat.

Näistä asioista huolimatta olen hyvin onnellinen siihen, että minun lähellä on kokoajan vähintään kaksi erittäin rakasta henkilöä, joita en vaihtaisi mihinkään milloinkaan. Rakastan. Rakastan paljon.
Olen onnellinen myös siitä, että saan terapiaa, josta toivottavasti on apua myös näihin edellämainittuihin asioihin. Moneen asiaan liittyy osalla tapaa oma menneisyyteni. Terapiassa olo ei mielestäni ole ikinä häpeällistä, oli syy mikä tahansa.


Kiitos ja Anteeksi. Olen puhunut, UGH!

E pur, si muove!

Hilipati hei, saan ehkä vihdoin aikaseks kirjoittaa tännekkin taas jotakin. Tai ainakin spämmäillä kuvia, jos ei muuta.

Mä istun koneella lähinnä pelaamassa tai katon facen ja tubevideot läpi niin en ikinä muista/jaksa/ehdi kirjoittaa blogia. Oma ihanne olis se, että saisin kirjoitettua tänne vähintään kerran viikossa jotain. Mutta ei ihan oo toteutunut.

Meille kotiin ei kuulu mitään ihmeellistä, uuden kodin saamista jännitetään. Miten käy asian, se selviää meille varmaan ens viikolla...ehkä. Poika kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Kohta se varmaan jo juoksee ja hokee äitiä.

Mulla on videoprojekti, jonka alotin jo varmaan melkein vuos sitten. En vain silloin saanu aikaseks tehä sille mitään. Nyt tänään kuvasin siihen kaks videoo. Vielä tarvis kolme saada kuvattua, kunhan jostain saan houkuteltua kuvaajan itselleni.

 Ollaan niin söpöjä...Tai no Leo on, minä en.

 Haluisin valokuvatakkin enemmän, mut aika ja kärsivällisyys ei riitä opetteleen sillai hienosti kuvaamista.

 Huomenna (6.10) tää poikakin on muka jo 8kk, oikeesti. Mihin tää aika menee? Mä en käsitä. Justhan mä vasta olin pusertamassa tätä ulos. Herranenaika, kohta tää varmaan jo menee kouluun :D

Mä oon muuten addiktoitunu energiajuomiin, se kävi huomaamatta. mutku ne on niii hyviä. Eisiis kaikki, vaan hyvät on hyvii. Ehkä se kahvi olis parempi (ja halvempi) mut kauhee vaiva keittää kahvii ja sit ku se on kuumaa ni joutuu ottaa ja jos juo hitaasti ni se jähtyy ja on pahaa ja jää pöydälle, joten.

Mä tein sen, mä kirjotin tänne taas. Oisko kukaan niin ihana ja keksis mulle ideoita mistä voisin kirjottaa, kun ei meijän arjessa tapahdu mitään sellasta et jaksaisin siitä joka kerta rustata. Ja kuvaspämmitkään ei aina oikein houkuttele.

Kuvapläjäys + Tubecon.

En oo oikeesti jaksanu/kerenny/viitsinyt tänne taas kirjotella juuri mitään, kun on ollu niin paljon menoo. En oo oikeestikkaan juurikaan kerennyt tässä koneella oleen, joten tästä tulee tämmönen kuvapostaus taas ja sit infoon lopuks vähän tubeconista.

Yllä näette muutaman kuvan Leon 6kk kuvista. Kyllävain meijän pieni poika on jo puolivuotias. Niin nopeasti se aika vaan rientää. Ei sitä uskoisi. Poitsu osaa jo vähän tavuja jokellella, ryömiä tai mitä se nyt sitten onkaan ei sitä rymimiseksi voi sanoa. Eteenpäin kuitenkin osaa liikkua, ja lujaa :D Hyvin iloinen tapaus, mutta osaa myös kiukuta jos silleppäälle sattuu. Kohta tuo varmaan jo juoksee.

Riiviö halus myös tulla poseeraamaan kuviin, siitä otin muutaman yksittäiskuvan, mutta tässä pieni kollaasi näistä yhteiskuvista Riiviön ja pojan välillä. 

 Pikkusiskoni Milla hankki tuommoisen söpöläisen tässä kanssa. On niiiiiiiin pieni etten kestä :#

 Pojasta tulee vielä bodari.

 Olin myös tuon toisen puoliskon kanssa katsomassa stand up fnlandian keikkaa/esitystä/mikälie ja oli muuten hyvä.  :D

Vietin synttäreitäni, sekä pojan puolivuotisia kahvittelun merkeissä tuossa viimeviikonloppuna. Oli oikein mukavaa. Ja sain Millalta tuommoisen söpön kärryn

Rakkaus.

Sitten sitä Tubecon asiaa.

Kuten voitte ehkä päätellä minut itseni löytää siis Tubeconista. Menen sinne töihin joten ainakin alkupäivän minut voi bongata rannekkeenvaihdosta. Tiedä sitten missä loppupäivän huitelen, tai mitä teen. Sen näkee sitten.

Ja jos joku ei siis tiedä mikä tubecon on, niin tässä pientä infoa asiasta. Tubecon järjestetään 15.8.15 Hartwall areenassa, se kerää yhteen kaikki youtube-yhteisön ihmiset, videoiden tekijät, fanit yms. Tubeconissa on fanitapaamisia, sekä laajalti kaikkea muunlaista ohjelmaa. Tarkka ohjelma löytyy tubeconin nettisivuilta.

TUBECON.FI

Tubecon tapahtuma myös taltioidaan, sekä yle TV2 televisioi tämän ja sen lähetysaika on 15.8 klo 19-21, eli jos ette paikanpäälle syystä tai toisesta pääse, niin suosittelen katsomaan tuon lähetyksen kuitenkin :)

Ulosteet putkistoihimme kasautuvat.

Ja musta tuntuu et'voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan

lähelläin

Siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan, voin tehdä tappavinta työtä puolestaan

pystypäin

Eihän perhe tää liene aivan sellainen

kuin on telkkarissa perheet nää tila-automainosten

mä tiedän sen

...

Mä en tiennyt aikoinaan, mihin vielä joudunkaan
mä en tiennyt kuinka paljon rakkautta heiltä saan
ja pystyn antamaan

Päivitellääs taas vähän kuulimisia, kun edellisestä on taas jo hetki. Arjessa ei oo taaskaan mitään sen kummempaa tapahtunut. lähinnä kaikki aika menee ton poitsun kanssa oleskelussa. Toki tässä tänään esim. näin Hannaa ja Miitua ja se oli kiva piristys. Viikonloppuna kävin Turussa, tädilläni. Muuten aika on mennyt oikeastaan kotona. 

Hirveen nopeesti aika menee, mä huomaan. Leo täytti tänään 5kk. En voi uskoo et se olis ollu jo niin kauan tässä. Vaikka toisaalta taas tuntuu, että se olis ollu aina tuossa. En mä esim. toissakesänä osannut arvata, että olisin nyt äiti. Ei sillä, en mie tätä pane pahakseni. Näin oli ilmeisesti tarkoitettu ja siinähän se nyt ihana poika onkin. Kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Vaikka nyt pojan kasvaessa sitä on tullu arvostettua enemmän sitä omaa aikaa kun saa tehdä niitä asioita mistä tykkää ilman lasta ja ilman että häiritään. On se silti palkitsevaa olla tuon pikkupojan kanssa ja nähdä kuinka se nauttii kaikesta vuorovaikutuksesta. Leo osaa jo kääntyä mahalleen, ja tätähän on tehtävä sitten koko ajan :D Välillä myös unissaan... Mahalta selälleen onnistuu joskus, ja nekin taitaa olla vahinkoja. Liikkeelle päästään hieman sängyllä, kun raahaa pää maassa :D Lattialla menee vain hermot, kyllä se pian eteenpäin menee, oppisi ensiksi käyttämään käsiään apuna. 

En toki kiellä ettei välillä olisi sellaisia päiviä, että on ikävä sitä "vanhaa elämää". Varsinkin sellaisina päivinä kun poika vaatii huomiotani about 24/7, eikä viihdy hetkeäkään yksin. Välillä sitä tekis mieli vaan luovuttaa, mutta sitten pojan hymyillessä valloittavasti sitä muistaa miksi jaksaa. Koti on kuin pommin jäljilta, sillä en jaksa enkä yksinkertaisesti ehdi. Pyykit jää koneeseen märkinä liian usein, koska en vain kertakaikkiaan muista ottaa niitä sieltä kuivumaan. Kyllähän se turhauttaa. Kun ei muista, kun ei jaksa, kun tahtoo pojan nukkuessa vain istahtaa koneelle ja vaikka pelata. Ehkä minäkin vielä opin, olen kuitenkin perinyt iskältä tämän saamattomuuden, oi voih. Mutta onneksi en ole yksin, onneksi en joudu koko kotiarkea yksin pyörittämään. Onneksi minulla on tuo Rakas tuossa apuna.

Ei sillä, vaikka arki potkii päähän niin onneksi sitä osaa nauttia niistä hetkistä kun saa vaan olla. Oon oppinut, että jos pojan kitinän aikana mulla meinaa mennä hermot, meen parvekkeelle ja seisoin siinä hetken ja meen takas. Se auttaa. En mä jaksais jos en pääsis sitä paria sekuntia välissä rauhottumaan, olisin ihan hermoraunio. Toisaalta voidaan ihmetellä miten tarvitsen sitä omaa aikaa ilman lasta, kun toi menee nukkumaan iltaseittemältä. Ei se paljjoa auta, en mä voi siltikään mennä mihinkään. Pitää olla kotona. 

Meillä on kuitenkin tosi paljon sukulaisia molemmin puolin, jotka mielellään ottavat Leoo välillä hoitoon, joten kyllähän tässä jaksaa.

Äitikin lupas tulla mun kanssa huomenna neuvolaan, kun poika saa rokotukset ja pelkään etten itse siinä pysty paikalla olemaan :)

Ainoa mitä ehkä epätoivoisimmin kaipaan on ystävät, kaverit. Aikuiset ihmiset. Oon aina ollut tosi ujo ja hiljainen ja se häiritsee mua melkein jokapäiväisessä elämässä. Mulle on diaknosoitu myös jonkinmoista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Osaan mä olla sosiaalinenkin heti kun tunnen itseni täysin rennoksi ja omaksi itsekseni ja ei-varautuneeksi porukassa. En vaan itse juurikaan uskalla ihmisiä lähestyä, tarvitsen sen niiden alotteen, että oma kynnys jutella madaltuu. Ehkä tämäkin vielä jonain päivänä korjaantuu, ajan kanssa. 

Tästä näköjään tuli taas vähän syvällisempi postaus. Ei se mitään. Hyvähän se välillä on tälläistäkin kirjoitella niiden ainaisten kuvien sekaan :D Elkää pelätkö, laitan tähän kyllä vielä rutkasti (tai ainakin muutaman) kuvia. 

 Leo oli ihan innossaan,kun pääsi vähän kokeilemaan miltä keinuminen tuntuu. Eihän sitä vielä kauaa tuossa voinut pitää, mutta pianpian pääsee enemmänkin keinumaan. Itsehän en voi juurikaan keinua kuin pikkuvauhdilla, alkaa muuten särkeä päätä. Harmi, sillä rakastin ala-asteella keinumista.

Mä istun hetken ja mietin maailmaa
Ihmisenpoikaa se odottaa.
Voi kuinka kaunis poika onkaan tosiaan.
Ei muuhun pysty hän kuin uutta oppimaan.

...

liukenee yöhön murheet aikuisen ihmisen poikaa kun katselen
Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit,
me sinut tehtiin mutta sinä meidät loit
Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen
silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet

#nuorijavilli

Kaikki, tai ainakin suurinosa varmaan on kuullut jo tän biisin tai ainakin kuullu että tälläinen biisi on julkaistu. Kyseessähän on siis Niko Saarisen debyyttisingle, joka julkaistiin eilen 17.6.

Ajattelin itse nyt vähän perehtyä biisiin, tai lähinnä omiin mielipiteisiin kyseisestä kappaleesta. 

Tässä aluksi täytyy sanoa, että itsehän en tämäntyylistä musiikkia juurikaan kuuntele, joitan satunnaisia kappaleita lukuunottamatta. 

Jos aloitetaan tää "ruotiminen" tästä itse kappaleesta ja mennään sen jälkeen hieman musiikkivideon pariin. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tykkään noista laulukohdissa, missä Niko siis laulaa, ei räppää. Ne menee mielestäni aivan mainiosti. Ei sillä, että tuo räppääminenkään kauheaa kakkaa olisi, mutta siitä on sanottava senverran, että äänestä kuulee ettei sitä oo ainakaan ammatiksi/muutenkaan hirveästi harjoitettu. Äänessä kuuluu semmoista pientä epäröintiä. Uskoisin että hieman harjoittelemalla saataisiin siitäkin paaljon parempi, sillä onhan Nikolla selkeästi talenttia ja hyvä ääni. Kertosäkeessä on omaan korvaan liikaa autotunea. Jos tuota lauluosuutta olisi ollut enemmän, ja autotunea hieman vähemmän olisi kappale ollut kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Nyt sanoisin että tämä oli hyvä.

Kappale itsessään on sanoitettu mieelstäni oikein hyvin ja humoristisesti. Ja siitä todellakin tunnistaa Nikon ja se kertoo juuri passelisti Nikon julkisuudesta hyvällä tavalla ja hieman ehkä ironisesti. 

Aluksi hieman vieroksuin kappaletta, varmaan tuon autotunen takia enimmäkseen. Kuitenkin annoin sille vielä mahdollisuuden ja kuuntelin sen muutamaan kertaan. Ja hyvä oli, että annoin sillä nyt se jopa on jo hyvä ja voisin kuunnella sitä kyllä useamminkin. Juuri kauppamatkalla kerkes tulemaan varmaan viitisen kertaa putkeen  :D Eli jos Niko joskus sen levyn aikoo tehdä, niin täällä on ainakin yksi erittäin potentiaalinen ostaja. 

Videosta voisin sanoa muutaman sanasen. Kokonaisuutena ihan hyvä, olisi siitä varmasti toki paremmankin voinut saada, mutta tämäkin kelpaa aivan loistavasti. Ainoa asia, minkä itse olisin jättänyt pois on Maisa Torppa. Toisaalta olen naispuoleinen ihminen, niin oon varmaan huono asiaan mitään sanomaan. Monestihan videoilla nähdään vähäpukeisia naisia. Enkä sano tätä sillä, että olisin kateellinen siitä että miehet saa kattella bikineissä/alusvaatteissa olevia naisia, itseä ei henk. koht edes kiinnostais olisiko videolla jotain bokereissa olevia miehiä. Ne olis kuitenkin jotain tasoa hunks, joten YÖK. No, takaisin itse Nikon musiikkivideoon, eli itse olisin tosiaan Maisan poistanut, tai olisi se ollut kuka vaan muu öljytty ja vähäpukeinen nainen hyvänsä. Itse Nikon osuuden kuvasivat mielestäni hyvin häntä itseään, mitä nyt on tässä oppinut julkisuudessa (ja hyvin vähän sen ulkopuolella) Nikoa tuntemaan melkein 7 vuoden aikana. Videolla koularvosanaksi antaisin sen sijaan vain 8. :) 

Ehkä nyt on käyty omia mielipiteitäni tarpeeksi kyseisestä kappaleesta läpi. Eli kiitos ja anteeksi ja näkemiin :) Ja Hyvää juhannusta!!

Paljon kuvia, vähän tekstiä.

Ei oo tullu taas  pitkään aikaan kirjoteltua mitään, jotenkin en oo vaan saanut aikaseks. Laiska kun olen :D
Ajattelin kuitenkin tulla heittelemään jotain kuvia mitä olen napsinut puhelimesta niin tänne blogin puolelle, osa on saattanut vilahtaa instagramissa tai facessa, jos siellä olette seuraajiani tai kavereitani.
Meillä ei oo elämässä juurikaan mitään erikoista tapahtunut. Kotona oleillaan oikeestaan ja siivotaan ja sotketaan jajaja :D Joskus kyläillään ihmisilläkin kivasti ja käydään jopa keskustassa.

 Pääsin tässä eräs viikonloppu vähän itsekkin "viihtelle", en mä mitään alkoholillista nauttinut. Mutta kivaa oli muuten. Kävin palatsipeatterilla (YO-talo) katsomassa tuon I wanna rock- musikaalin, oli muuten hyvä ja haluaisin nähdä sen vielä uudestaan. Tuon musikaalin jälkeen Ari Koivunen oli keikkaamassa Eric Valkama bändin kanssa ja vetelivät muutamia biisejä.

Poitsun ensimmäiset rahat, ja tuommoinen muumikolikko, josta olen vähän kade. 

Liian söpöt kengät, ei oo poitsun ekat. Mutta ekat sopivat. Ensimmäiset kengät on vielä hitusen isoja.

oli myös pakko ostaa tolle tommoset söpöt pilotit, vaikkeivat ne vielä ihan menekkään kun isot ovat. Älkääkä välittäkö minusta joka söpösti heijastuuu laseista :D

Ollaan aloteltu kiinteitäkin jo hyvällä menestyksellä ja neuvolan kehotuksesta syödään iltaisin ennen nukkumaanmenoa puuroa. Peruna ja kukkakaali on pahaa, mutta nekin menee kun on vähän porkkanaa seassa. Hedelmäsoseita syötäisiin vaikka kuinka. Kuvassa syötiin _hieman_ porkkanaa.

Siivoilin kerran meidän jääkaappia ja utelias kun Riiviö on, niin tuli hän myös avustamaan.

Nämä muutama kuva ovat kuvasaldoa ottamistani 4kk kuvista :)

kirppukin nauttii, kun on tullut kesä.

Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä. Me ollaan lödetty jalka ja varpaat!!